Jokainen suomalainen tuntee Kalevalan. Viisas Väinämöinen, kaunis Aino, taitava Seppo Ilmarinen, kovia kokenut Kullervo ja komea Lemminkäinen ovat tuttuja niillekin, jotka eivät ole koskaan tätä maamme kansalliseeposta lukeneet. Kalevala on toiminut innoituksena niin taideteoksille, kirjoille, sarjakuville, mainoksille, sävellyksille, elokuville kuin peleillekin – se on loppumaton inspiraation lähde.
Kalevalalla on myös syvällisempi merkitys. Se syntyi aikana, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän valtakuntaa. Kalevala nostatti suomalaisten kansallistunnetta ja vahvisti asemaamme omana kansakuntana. Teos herätti huomiota aina ulkomaita myöten. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittaneen J. R. R. Tolkienin kerrotaan opiskelleen suomea voidakseen lukea Kalevalaa. Nykyään Kalevala on käännetty yli 60 kielelle.
Lönnrot runojahdissa
Mies Kalevalan taustalla on tietenkin lääkäri ja suomen kielen professori Elias Lönnrot (1802–1884). Hän julkaisi Turun akatemiassa opiskellessaan väitöskirjan De Väinämöine, priscorum fennorum numine eli Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta. Lönnrot pääsi tutustumaan Zacharias Topelius vanhemman keräämiin vienankarjalaisiin runoihin, jotka osoittivat Vienan olevan oikea kansanrunouden aarreaitta.
Lönnrot siirtyi myöhemmin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Vuonna 1827 tulipalo tuhosi lähes koko Turun, lakkauttaen opetuksen akatemiassa. Lönnrot joutui yllättäen pitämään välivuoden ja päätti lähteä runonkeruumatkalle kohti Karjalaa. Hän otti mukaansa muistiinpanovälineiden lisäksi muun muassa aseen, huilun ja 70 valtionvelkariksiä (noin 100 kultamarkkaa). Matkan myötä syntyi neljä Kantele-vihkoa, joihin Lönnrot ikuisti keräämiään runoja. Suunnitteilla oli nähtävästi viideskin vihko, mutta Lönnrot tuli toisiin aatoksiin – hän päätti laatia juoneltaan yhtenäisen eepoksen.
Lönnrot teki vuosien 1828–1834 aikana kaikkiaan viisi runonkeruumatkaa. Toinen matka keskeytyi tosin alkuunsa vuonna 1831, sillä hänen piti palata Helsinkiin kolera-epidemian takia. Vuonna 1833 Lönnrot sai piirilääkärin pestin Kajaanista läheltä Karjalan laulumaita. Lönnrot onnistui yhdistämään virkamatkoja runojen keräämiseen. Hän matkasi paljon kävellen, soutaen ja hiihtäen. Kulkuneuvoja oli niukalta saatavilla ja eräänkin kerran hevoskyytiä ei suostuttu antamaan – vaatimattomasti pukeutunutta Lönnrotin pidettiin nimittäin köyhänä kisällinä.
Jotain uutta ja jotain vanhaa
Kalevalan ensimmäinen laitos Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ilmestyi vuonna 1835. Lönnrotin esipuheen päiväyksenä on 28. helmikuuta – se tunnetaan nykyään Kalevalan päivänä. Lönnrot loi teoksen yhdistelemällä kuulemiaan runoja ja järjestämällä ne selkeäksi kokonaisuudeksi. Vain pieni osa säkeistä on peräisin hänen omasta kynästään.
Lönnrot jatkoi runojen keräämistä tehden vielä kuusi matkaa, joista viimeinen päättyi vuonna 1845. Tuossa vaiheessa Lönnrot oli kulkenut runojen perässä niin paljon, että reissujen yhteispituus vastasi matkaa Helsingistä etelänavalle. Hän oli tavannut lukuisia suuria runonlaulajia, kuten Juhana Kainulaisen, Ontrei Malisen, Vaassila Kieleväisen ja Arhippa Perttusen. Kalevalan toinen laitos, niin sanottu Uusi Kalevala, valmistui vuonna 1849. Se on suomalaisille ensimmäistä laitosta huomattavasti tutumpi teos.
Satojen taiteilijoiden innoittaja
Monille tulee Kalevalaa ajatellessaan ensimmäisenä mieleen Akseli Gallen-Kallelan väkevät maalaukset. Gallen-Kallelan tunnetuimpia Kalevala-kuvauksia ovat Aino-taru (1891), Sammon puolustus (1896) ja Lemminkäisen äiti (1897). Gallen-Kallela suunnitteli myös ”kansalliskirjokirjaa”, Suur-Kalevalaa. Kirjasta piti tulla todella loistelias – käsin kirjoitetut sivut, kullalla ja hopealla viimeistellyt värikuvat sekä kivin ja jokihelmin koristellut nahkakannet. Projekti ei kuitenkaan toteutunut, sillä Gallen-Kallela ei saanut siihen apurahaa.
Gallen-Kallela ei suinkaan ole ainoa tai edes ensimmäinen Kalevalan inspiroima taiteilija. Kansalliseeposta ovat tulkinneet hänen lisäkseen esimerkiksi Emil Wikström, Väinö Blomstedt, Albert Edelfelt ja Pekka Halonen. Kalevalan henki näkyy monenlaisissa niin uusissa kuin vanhoissakin teoksissa – erään arvion mukaan viimeisen 150 vuoden aikana noin 400 taiteilijaa on hyödyntänyt Kalevalaa teoksissaan. Itse teosten määrä kohoaa noin 2 500 kappaleeseen.
