Talvisodassa hän oli enemmän huoltoportaassa, ja kirjoitti siellä pieneen vihkoon eräänlaista päiväkirjaa.
Jatkosodassa hän toimi lääkintämiehenä. Siitä ei ole oikeastaan mitään tietoja, paitsi pari kirjettä asetovereilta äidilleni hänen kaatumisensa jälkeen, ja yksi rintamatoverin lausahdus.
Vanhin veljeni oli hyvin isänsä näköinen. Kerran hän tapasi jonkun pienessä maistissa olevan miehen, joka tunnisti hänet ja kysyi: "Oletko sinä Viljo Mäkisen poika?"
Saatuaan myöntävän vastauksen, hän jatkoi: "Ei haavoittunut niin pahaan paikkaan jäänyt, etteikö Mäkinen olisi häntä sieltä noutanut!"
Kirjeissä äidilleni toinen rintamatoveri kertoi, että isäni puhui heille aina Jumalan sanaa.
Isäni toimikin siviilissä pyhäkoulun opettajana ja myös maallikkopuhujana.
Asemasodan aikana isäni olikin monien muiden tavoin tilaansa hoitamassa kotona. Olihan hänellä perhe huollettavana: Äitini Hannan kanssa hänellä oli silloin jo seitsemän lasta ja minä, tämän kirjoittaja, en ollut vielä syntynyt.
Kun sitten venäläisten suurhyökkäys alkoi, isänikin joutui taas palvelukseen, mutta ei lääkintämiehenä, vaan etulinjaan Äyräpäähän. Siellä hän sai kranaatin sirpaleista rintaansa ja päähänsä kuolettavat osumat. Arkun päällä oli teksti: "Ei saa avata."
Eli varsinainen sankaritarina alkaakin tästä.
Isäni teki velvollisuutensa perheenisänä ja pikkutilan viljelijänä, niin myös sodassa. Niin tekivät monet, monet Suomen miehet silloin.
Kertomukseni sankari onkin äitini, sotaleski, joka vei yhdeksänhenkisen perheensä ja alkuun myös anoppinsa, läpi noiden sodanjälkeisten vaikeiden aikojen.
Äitini Hanna Mäkinen, s. Toivonen, oli syntynyt Hämeenkyrössä v. 1902. Hän kuoli v. 1965, kun minä olin vuorostani asepalvelusta suorittamassa.
Äitini hoiti pikkutilan emännän töitä: karjanhoitoa (4 lehmää, hevonen, sika tai pari, kanoja, joskus pari lammasta), perheen pitämistä ruoassa ja vaatteissa jne.
Kun lapsia oli syntymäni jälkeen kahdeksan, ja vanhin heistä 10-vuotias, siinäkin olisi ollut työmaata kylliksi. Lisäksi äitini ompeli meidän vaatteemme. Myös kylän naisille hän ompeli.
Lapsuuden muistikuvani onkin hyvin selvä:
Kaikki ovat nukkumassa, paitsi äiti ja minä. Äiti ompelee. Kymmenen radiouutiset kuunnellaan, ja sitten mennemme mekin nukkumaan samaan sänkyyn. Äiti nousee aamulla ennen kuutta lypsylle, ja minä jään nukkumaan.
Alkuvuosina isoäitini auttoi ainakin lasten kaitsennassa, kun äitini oli navetalla. Hän kuoli kuitenkin ollessani 5-vuotias.
Joskus oli joku sukulaistyttö apuna, Oli myös pakko palkata apuvoimaksi navetta- ja peltotöihin hevosenajotaitoinen kotiapulainen.
Äitini pyrki auttamaan kaikki lapset opin tielle: Yksi veli ja yksi sisko kävivät keskikoulun. Olisivat muutkin sisaret halunneet oppikouluun, mutta kotona tarvittiin työvoimaa. Äitini oli sanonut vanhimmalle sisarelleni: ”Menet sitten vaikka kansanopistoon.”
Niinpä kaikki sisareni ja veljen kävivät Karkun kristillisen opiston tai kansankorkeakoulun, ja pääsivät sitä tietä etenemään ammattiopintoihin.
Sisaruksissani on kaksi opettajaa, kaksi kodinhoitajaa, yksi diakoni, yksi sotainvalidien piirin toiminnanjohtaja. Itse nuorimpana sain käydä lukionkin, ja sitä tietä pääsin yliopistoon ja tein elämäntyöni kirkon pappina.
Meille lapsille äitini puhui isästämme hyvin kunnioittavasti. Isäni oli kerran, loukattuaan metsätöissä polvensa, kirjoittanut muistelmia lapsuudestaan ja nuoruudestaan, Aika usein sunnuntai-iltapäivisin me lapset halusimme, että äiti lukisi isän muistelmia ääneen.
Kamarin seinällä oli valokuva isästä.
Kun en ollut isää koskaan nähnyt, paitsi kuvassa, käsitykseni hänestä oli melkein pyhimysmäinen.
Kun äitini sairastui syöpään ja joutui pitkäksi aikaa sairaalaan, olin asepalveluksessa. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa kehottaa minua täyttämään velvollisuuteni asepalveluksessa, ja sanoo: ”Et ole minulle murhetta tuottanut.”
Hän myös kirjoitti kaikkia lapsiaan tarkoittaen: ”Isän rukoukset ovat teitä kantaneet.”
Kun sitten äidin hautauksen jälkeen sain haltuuni isän muistelmien lisäksi muita hänen kirjoitelmiaan ja kirjeitään äidille, tutustuin isääni enemmän. Käsiala on kouluja käymättömän kasialaa, eikä ajatuskaan aina ole kovin hiottu. Kirjoitutin isäni muistelmat puhtaaksi ja monistin ne kaikille sisaruksilleni. Siinä samalla isästäni tuli minulle vähän luonnollisempi, kuin se kamarin seinällä ollut kuva.
Niihin aikoihin näin hienon unen:
Oli kesä, kai heinäaika. Silloinkin tehtiin töitä helteessä, hikoillen.
Isä tuli minua vastaan kotini pihamaalla. Hänellä oli hikinen yläruumis paljaana, ja lippalakki takaraivolle työnnettynä.
Ja hän nauroi!
Voisin sanoa, että silloin isästä tuli minulle enemmän ihminen.
p.s.
Olen nyt paria kuukautta vaille 80-vuotias. Sisaruksistani enin osa on jo kuollut. Ennen kuolemaansa eräs veljistäni sai toimeksi, että kirjoitimme yhteisvoimin äidistämme pienen omakustannekirjan: ”Hanna, äiti vailla vertaa”
Lähettäjä: Aarre Mäkinen
