Olen nuorimpia sotaorpoja. Olin vain muutaman kuukauden ikäinen isäni kaatuessa rintamalla, joten en muista isästäni mitään konkreettista. Kuva hänestä on piirtynyt vain kuulemani, virallisten asiakirjojen ja hänen jälkeensä jättämien kirjoitusten perusteella.
Vaikka elämässä on ollut monia vastoinkäymisiä, minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö isän menetys ole ollut elämäni suurin vastoinkäyminen. Se on tuntunut erityisen kipeästi nuoruusvuosina, mutta se on seurannut minua läpi elämän. Ei ollut ketään, joka olisi opettanut, miten elää suomalaisena miehenä, eikä ollut oikeaa miehen ja isän mallia.
Minulla ei ole tiedossani, onko isäni tehnyt sodassa mitään erityisiä sankaritekoja. Todennäköisesti hän on palvellut maataan ja puolustanut kansamme itsenäisyyttä siinä kuin kuka tahansa alikersantti on tehnyt.
Hän oli mukana rykmenttinsä riveissä jatkosodan ns. hyökkäysvaiheen aikana, jolloin rykmentti eteni Äänislinnaan. Sieltä sotatie jatkui vielä kauemmas kohti Äänisen pohjoisosia Perälahteen Karhumäen eteläpuolelle. Isäni kuitenkin kotiutettiin kevättalvesta 1942, jolloin vanhimmat ikäluokat päästettiin siviilitöihinsä. Hän oli tuolloin 35-vuotias ”vanha” veteraani.
Kotirintamalla isäni toimi suojeluskunnan esikunnan jäsenenä ja paikallisen aseveliyhdistyksen puheenjohtajana. Hänen näissä ominaisuuksissa kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyyspäivänä pitämänsä puheet kertovat siitä huolesta, jota sodan jatkuminen ja jatkuvat uhrit hänessä aiheuttivat. Samalla ne kertovat myös vankasta tulevaisuudenuskosta, siitä että Suomi tulee vielä olemaan hyvä paikka asua ja elää.
Kun venäläisten suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944, vanhempia ikäluokkia kutsuttiin jälleen puolustamaan maata. Tällä kertaa isälleni kävi käsky Ihantalaan Karjalankannakselle.
Minulla on tallella isäni rintamalta minulle lähettämiä postikortteja sekä kirje, jossa hän kuvaa ikään kuin tulevaisuutta ajatellen niitä oloja, joissa Ihantalan puolustajat tuolloin elivät. Se on eräänlainen testamentti isältä, josta tuli sankarivainaja – ja sankari pojalleen.
Kesti luonnollisesti monia vuosia ennen kuin saatoin tuota isäni kirjettä lukea ja ymmärtää.
Kirjeensä alussa isäni toteaa, että minä olin vielä pieni poika, joka otti ensimmäisiä askeleitaan, kun hän sai käskyn lähteä sotaan. Hän jatkaa sinänsä itsestäänselvyydellä, ettei sota ole leikin tekoa.
”Vihollisen, ryssän, surman kranaatit vihlovat julmasti lakkaamatta ilmassa ja tekevät pahaa jälkeä singoten sirpaleita, mitkä haavoittavat vaikeasti, jos sattuvat käymään.”
Kirje jatkaa kertomuksella siitä, millaisissa oloissa miehet rintamalla joutuivat asumaan: ”Maahan kaivettu kuoppa on asuntomme. Kuopan päällä on hirsiä, maata ja hakoja, jotka suojaavat sirpaleilta ja sateilta. Sen mitä nukumme, on tämä kuoppa eli monttu makuupaikkamme. Vaatteita ei koskaan voi riisua pois, ei saappaitakaan, muuten kuin hetkeksi, kerran viikossa, silloin kun alusvaatteet vaihdetaan.”
Tämä kaikki on tietysti ollut tuttua kaikille rintamalla olleille, eikä sen toteamiseen tarvita mitään sankaruutta. Sodan ajan todellisuuden ymmärtäminen olisi kuitenkin tärkeää nykyajan suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että elämä jatkuu suuremmitta vaikeuksitta – mitä nyt parutaan yltäkylläisyyden keskellä sosiaalietuuksien leikkauksia tai elinkustannusten kalleutta.
Kirje jatkuu sotanäyttämön kuvauksella:
”Vaikka on heinäkuu, kesä kauneimmillaan, niin tämä elämä ei ole hauskaa ja luontokin täällä sotanäyttämöllä on turmellettu rumaksi. Kaikkialla näkyy kranaattien raastamaa jälkeä. Toisinaan on ankaraa tykkien pauketta ja kranaattien räjähdyksiä kuin jatkuvaa ukkosen jyrinää. Kaiken kokoiset aseet ovat toiminnassa. Kauempaa kuuluu suuren vihollisen panssarivaunun jyrinää, jota meikäläiset ovat tuhoamassa ja saavat sen panssarinyrkillä vaikenemaan. Vuoroin vihollisen ja omat lentokoneet käyvät pommittamassa.”
Isäni totesi kirjeessään myös sen varmaankin kaikkien rintamasotilaitten mieltämän karun tosiasian, että sodassa on menetyksiä. ”Kaikki eivät palaa tältä matkalta.”
Siitä huolimatta ei saanut eikä voitu antaa periksi. Isäni ”testamentin” ehkä tärkein sanoma tiivistyy hänen vakaumustaan kuvaavaan lauseeseen: ”Mutta taisteltava on, ryssän armoille ei alistuta.”
Aivan lopuksi hän esittää toivomuksen, ettei minun, hänen poikansa, tarvitsisi aikuisena kokea sotaa, vaan elää onnellisempia aikoja rauhantöissä.
Kaksi viikkoa kirjeen kirjoittamisen jälkeen isäni kaatui. Kaatuminen kirjattiin yksikön sotapäiväkirjaan. Seurakunnan pastori toi äidilleni tiedon asiasta kaksi päivää kaatumisen jälkeen, ja isäni yksikön sotilaspastori lähetti lohduttavan kirjeen, jossa hän selosti, millaisissa olosuhteissa sotilas oli kaatunut.
Kaikki, mitä tapahtui tämän jälkeen, oli tietenkin muuta kuin sankaruutta. Vainaja vietiin kaatuneiden evakuointikeskukseen, kuten niin monet kymmenet tuhannet rintamalla kaatuneet sitä ennen. Vainajasta tehtiin kortti, johon merkittiin nimi henkilötietoineen, tuntolevyn numero, suojeluskuntapiiri ja joukko-osaston peiteluku, kaatumispaikka jne. Sen jälkeen ruumis lähetettiin kotipaikan suojeluskunnan osoitteella kotipaikkakunnalle.
Tehtiin myös ”jäämistötodiste”, johon luetteloitiin kaatuneella rintamalla ollut vähäinen henkilökohtainen omaisuus. Oli vähän rahaa, taskukello, Aseveliliiton jäsenkortti, joitakin omia vaatteita, parranajovälineet ym. Tavarat palautettiin leskelle. Niistä Leijona-kello on vielä muistuttamassa minua noista tapahtumista.
Hautajaiset järjestettiin kaksi viikkoa kaatumisen jälkeen asianmukaisin seremonioin. Papit puhuivat, yksityiset ja järjestöt laskivat seppeleensä, luettiin ystävien ja työnantajan lähettämät surunvalitteluadressit. Sankarin matka oli päättynyt.
Sankarini oli juuri ennen kaatumistaan ehtinyt täyttää 38 vuotta. Hän siis oli sotilaaksi vanha, mutta se ei minun silmissäni vaikuta hänen sankaruuteensa.
Nyt kun noista ajoista on kulunut yli 80 vuotta, ei ole enää ketään, joka olisi henkilökohtaisesti tuntenut isäni. Kukaan ei enää muista häntä paitsi minä, jonka muistot eivät kuitenkaan ole sillä tavoin omakohtaisia, että voisin perustaa ne omiin muistikuviini.
Sota-aikainen suomalaisten sankaruuden, oli se sitten suuria sankaritekoja tai normaalia vastuun kantamista isänmaan kohtalosta, ei soisi jäädä unohduksiin. Jos me emme tunne menneisyyttä, emme oikeasti tunne itseämme. Emme tiedä, mistä olemme tulossa ja minne olemme menossa.
Lähettäjä: Mikko Uola
