Heillä oli parrat ajamatta, päällään kuluneet, repaleiset vaatteet, osin armeijan entisiä univormuja. Sanoin sinulle: ”Äiti, lähdetään takaisin kotiin Ruotsiin, minua pelottaa!” Vastasit, että nyt olemme kotona ja tuo mies on sinun isäsi. En muistanut häntä koskaan nähneeni, vaikka olin jo melkein nelivuotias.
Jäimme autosta ja menimme kotiin, pieneen matalaan kahden huoneen hirsitaloon. Talo haisi siltä, mitä se oli ollutkin, joukkomajoitukselta. Siinä oli asunut kuusitoista sodasta palannutta miestä, sillä se oli harvoja polttamatta jääneitä taloja koko kylässä. Liekö varjeltunut kurjuutensa vuoksi saksalaisten vihalta. Pesimme sitä yhdessä monta päivää itse tehdyllä lipeällä, ja niin se alkoi tuntua kodilta. Talossa yöpyi edelleen evakosta ja sodasta palaavia ihmisiä, ja vintillä asusti jälleenrakennustöihin tullutta väkeä.
Kesäaikana järjestely toimi, vaikka vintille kiivettiinkin ulkopuolelta seinätikkaita myöten. Kaiken sen sinä kestit nurkumatta, huolsit oman väen lisäksi kaikki muutkin ruokaa tai yösijaa tarvitsevat. Olit onnellinen, kun olit päässyt omaan kotiin ja isä oli selvinnyt elävänä sodasta. Mieleesi palasi silloin, ja muistelit usein seurustelunne alkuaikojen onnellisia yhteisiä hetkiä Vehkamukassa.
Olit kokenut kovia jo ennen sotaa, kaksoisveljeni olivat kuolleet jo vauvoina. Isän sotataivalta oli riittänyt seitsemän vuoden ajalle. Hänen 13 kuukauden mittainen varusmiespalveluksensa oli päättynyt vasta neljä viikkoa ennen ylimääräisiä kertausharjoituksia. Niistä isä joutui suoraan talvisotaan. Välirauhan jälkeen sotaa riitti neljä vuotta, sillä isä joutui automiehenä vielä Lapin sotaankin. Jatkosodassa hän oli ollut tehtävissä, joissa häneen ei saanut yhteyttä kuukausimääriin. Pelko oli tullut tutuksi silloin, eikä se jättänyt vieläkään, sillä sodassa piinattu mies ei ollut helppo elämänkumppani.
Jaksoit puutteellisesta ajasta huolimatta, kestit myös isän painajaiset yhteisinä öinä. Sodan kokemukset eivät antaneet rauhaa vuosikausiin, itsekin heräsin joskus huutoon: ”Vielä yksi Paateneen keikka” tai vain ihan suoraan kauhun huutoon. Toisiin öihin kuului taas sinun Ruotsista tuoman Husqvarna-ompelukoneen rauhoittava surina. Ompelit yökaudet meille ja kyläläisille tuiki tarpeellisia vaatteita. Jaksoit hoivata ja huoltaa meitä, minua ja jälkeeni syntyneitä viittä veljeäni sekä rakastaa ankaraa isäämme. Kiitollisuuteni sinua kohtaan ei lopu koskaan, vaikka en enää voi sitä suoraan osoittaa. Kirjoitin tämän evakosta paluumme muistoksi nyt, kun siitä on kulunut melkein päivälleen seitsemänkymmentäviisi vuotta.
Tyttäresi Oili
Lähettäjä: Aulis Nordberg
